Uusi toivo uhanalaisille

Ilmastonmuutos, vieraslajit ja elinympäristöjen tuhoutuminen ajavat yhä useampia eläin ja kasvilajeja kohti sukupuuttoa. Joissakin tapauksissa niiden nykyisten elinalueiden suojeleminen ei ehkä enää riitä.

Tutkijat ovat kehittäneet uuden päätöksentekomallin, jonka avulla luonnonsuojelijat voivat arvioida, milloin uhanalaisia lajeja kannattaa siirtää niiden luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolelle.

Useita vuosia kestäneeseen yhteistyöhön osallistuivat Havaijin yliopisto Mānoassa, Kalifornian yliopisto Davisissa ja Yhdysvaltain kala ja villieläinvirasto. Mallia käsittelevä tutkimus julkaistiin syyskuussa 2026 Conservation Science and Practice tiedelehdessä.

Miksi uhanalaisia lajeja siirretään?

Luonnonsuojelussa keskitytään perinteisesti eläinten ja kasvien suojelemiseen niiden luontaisilla elinalueilla. Ympäristön muutokset voivat kuitenkin tehdä joistakin elinympäristöistä yhä huonompia selviytymisen kannalta.

Esimerkiksi lämpötilojen nousu voi muuttaa paikallisia ekosysteemejä, kun taas vieraspedot voivat uhata lajeja, joilla on vain vähän luonnollisia puolustuskeinoja.

Yksi mahdollinen ratkaisu on luonnonsuojelullinen siirtoistutus. Siinä laji tuodaan tarkoituksellisesti historiallisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle, jotta sen sukupuuttoriskiä voidaan pienentää tai jokin muu luonnonsuojelutavoite saavuttaa.

Tällainen toimenpide voi antaa uhanalaiselle populaatiolle mahdollisuuden selviytyä, mutta siihen liittyy myös epävarmuutta. Siirretty laji saattaa kilpailla alkuperäisten lajien kanssa, levittää tauteja tai häiritä ekosysteemin luontaisia vuorovaikutussuhteita.

Miten uusi päätöksentekomalli toimii?

Tutkijat kehittivät järjestelmällisen menetelmän sen arvioimiseksi, onko lajin siirtäminen tarkoituksenmukaista.

Mallissa huomioidaan ekologiset hyödyt, mahdolliset riskit, käytettävissä olevat taloudelliset resurssit ja toimenpiteen vaikutuspiirissä olevien yhteisöjen näkemykset.

Prosessi sisältää kuusi päävaihetta. Ensin tunnistetaan suojeluongelma ja määritellään selkeät tavoitteet.

Tämän jälkeen asiantuntijat arvioivat toteutettavuutta, vertailevat vaihtoehtoisia ratkaisuja ja selvittävät mahdollisia seurauksia ennen päätöksen tekemistä.

Tärkeää on, ettei lajien siirtämistä pidetä automaattisena ratkaisuna. Joissakin tilanteissa nykyisen elinympäristön suojeleminen tai jokin muu luonnonsuojelukeino voi olla parempi vaihtoehto.

Miksi paikallisyhteisöillä on merkitystä?

Yksi mallin erityispiirteistä on paikallisyhteisöjen osallistumisen korostaminen. Tutkijat keräsivät palautetta yli 200 ihmiseltä, joihin kuului tutkijoita, luonnonsuojelujärjestöjen edustajia, maankäytöstä vastaavia henkilöitä ja alkuperäiskansojen yhteisöjen jäseniä eri puolilta Tyynenmeren aluetta.

Osallistujien näkemykset auttoivat varmistamaan, että ympäristöä koskevissa päätöksissä otetaan huomioon kulttuuriperinteet ja paikalliset tavoitteet.

Joillekin yhteisöille uhanalaisilla lajeilla on hengellistä, historiallista tai kulttuurista merkitystä, joka ulottuu paljon niiden ekologista roolia laajemmalle.

Havaijin yliopiston Mānoan kampuksen professori Melissa Price korosti, että aito vuorovaikutus yhteisöjen kanssa tulisi asettaa luonnonsuojelun suunnittelun keskiöön.

Harvinainen lintu saa uuden mahdollisuuden

Guaminkuningaskalastaja, joka tunnetaan myös nimellä sihek, havainnollistaa, miksi vaikeita luonnonsuojelupäätöksiä on joskus tehtävä kiireellisesti.

Laji hävisi luonnosta vuonna 1988, kun Guamille levinnyt vieraslaji, ruskeapuukäärme, tuhosi saaren lintupopulaatioita.

Vankeudessa toteutetut lisääntymisohjelmat estivät lajin täydellisen sukupuuton, mutta lintujen palauttaminen Guamiin oli edelleen vaarallista.

Vuonna 2024 luonnonsuojelijat vapauttivat yhdeksän vankeudessa kasvatettua sihekiä Palmyran atollille yli 5 000 kilometrin päähän niiden alkuperäisestä elinalueesta.

Siirto loi mahdollisuuden uuden luonnonvaraisen populaation perustamiseen samalla, kun luonnonsuojelijat jatkoivat työtä lajin palauttamiseksi myöhemmin Guamiin.

Mitkä ovat suurimmat haasteet?

Lajin siirtäminen edellyttää huolellista arviota uuden elinympäristön soveltuvuudesta, ravinnon saatavuudesta, lisääntymismahdollisuuksista ja vuorovaikutuksesta muiden eliöiden kanssa.

Luonnonsuojelutiimien on arvioitava myös kustannukset, pitkäaikaisen seurannan tarve ja toimintatavat siltä varalta, että siirto epäonnistuu.

Uusi malli kannustaa tekemään päätökset avoimesti ja muuttamaan toimintaa, kun uutta tietoa saadaan.

Se tunnistaa myös tilanteet, joissa tarvitaan nopeita toimia. Täydellisen tieteellisen varmuuden odottaminen voi joissakin tapauksissa kasvattaa sukupuuttoriskiä.

Voisiko menetelmä pelastaa lisää lajeja?

Vaikka malli kehitettiin alun perin Tyynenmeren aluetta varten, sitä voidaan soveltaa myös muiden alueiden luonnonsuojeluhaasteisiin. Se tarjoaa ohjeita monimutkaisten päätösten tekemiseen, mutta ei takaa siirtojen onnistumista.

Ympäristöpaineiden kasvaessa huolellisesti suunnitelluista suojelutoimista voi tulla yhä tärkeämpi keino turvata haavoittuvaa eläimistöä ja kasvistoa.

Keskeinen opetus on, että uhanalaisten lajien pelastaminen edellyttää tieteellistä näyttöä, realistista riskien arviointia ja yhteistyötä niiden yhteisöjen kanssa, joilla on yhteys lajien elinympäristöihin.