Sukulaisuus Pumaan

Useita vuosikymmeniä sitten kuollut saalistaja Miracinonyx trumani oli laajalti tunnettu amerikkalaisena gepardina kapean vartalonsa ja pitkien jalkojensa vuoksi.

Uusi tutkimus osoittaa kuitenkin, että samankaltaisuus oli harhaanjohtavaa.

Geneettinen ja kemiallinen näyttö viittaavat siihen, että eläin oli itse asiassa läheinen sukulainen nykyaikaiselle puumalle, kykeni selviytymään laajalla valikoimalla ympäristöjä ja jopa turvautumaan kalaan Arktiksella.

Puuman sukulainen hämärän peitossa

Tutkijat, joiden johdolla toimivat Kalifornian yliopiston, Santa Cruzin tutkijat, analysoivat paleogenomeja ja vakaita isotooppeja Miracinonyx trumanin fossiilijäännöksistä. Heidän tutkimuksensa, julkaistu Current Biology -lehdessä, vahvisti, että laji ei ollut läheistä sukua aidoille gepardeille. Sen sijaan se oli nykyaikaisen puuman sisaralalaji ja erosi tästä evolutiivisesta linjasta noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten.

Sen gepardin kaltaiselta ulkoasulta näyttävä olemus vaikuttaa siis esimerkiltä konvergentista evoluutiosta, jossa ei-sukulaiset eläimet kehittävät itsenäisesti samankaltaisia ominaisuuksia, koska ne kohtaavat vastaavia ympäristöpaineita.

Eläimen kapea vartalo ja pitkät etujalat saattoivat auttaa sitä liikkumaan tehokkaasti avoimilla maastoilla. Kuitenkin toisin kuin erikoistunut juoksuun suuntautunut peto, M. trumani vaikuttaa olleen paljon sopeutumiskykyisempi.

Sen levinneisyys ulottui Arktikselle

Tutkimus laajentaa merkittävästi lajin tunnettua maantieteellistä levinneisyyttä. Tutkijat havaitsivat, että M. trumani eli noin 20 astetta pohjoisemmassa kuin aiemmin tunnustettu. Fossiilit osoittavat, että populaatioita asui alueilla, jotka ulottuivat leveysasteiltaan lauhkeilta alueilta, kuten Wyoming ja Florida, Arktiseen Yukoniin. Aikuisia eläimiä arvioidaan painavan noin 150 kiloa, seisovan noin 3 jalan korkuisina ja mittaavan noin 8 jalkaa päästä hännänpäähän.

Pääkirjoittaja Cassatt-Johnstone selitti, että laji osoitti huomattavaa ekologista joustavuutta, samankaltaisesti nykyaikaisten puumien kanssa. Hän huomautti, että tiimi tunnisti myös menetettyjä toimintamutaatioita geeneissä, jotka liittyvät syklisten rytmiikoiden säätelyyn, mikä saattoi auttaa pohjoisia populaatioita selviytymään Arktisen kesä- ja talvi-ajan äärimmäisistä valosykleistä.

Pohjoiset kissat saattoivat syödä kalaa

Yksi yllättävimmistä havainnoista koski ravintoa. Vakaiden isotooppitietojen mukaan Arktiksessa asuvat populaatiot pitivät täysin erilaista ekologista paikkaa verrattuna etelämpänä eläviin kissoihin. Yukonissa kissat näyttävät toimineen tertiaristina ja saattaneet luottaa voimakkaasti lohikaloihin.

Etelämmässä ne todennäköisesti metsästivät maalla asuvia saaliita avoimilla ruohotasangoilla. Tutkimuksen toinen kirjoittaja Matthew Wooller selitti, että laji hallitsi valtavaa maantieteellistä aluetta osoittaen hyvin erilaisia erikoistumismuotoja sen vastakkaisilla reunoilla. Tämä joustavuus saattoi auttaa M. trumania selviytymään ympäristöissä, jotka erosivat dramaattisesti toisistaan ilmaston ja ruoan saatavuuden suhteen.

Genetiikka paljastaa lisää yllätyksiä

Tutkijat sekvensoivat korkean kattavuuden genomeja fossiileista, jotka olivat 23 000 - 31 000 vuotta vanhoja.

paljasti toisen epätavallisen piirteen: M. trumani, yhdessä kaikkien tutkimuksessa mukana olleiden kissalinjojen kanssa, puuttui toimivasta versionsa geeneistä, jotka osallistuvat hapan makujen havaitsemiseen. Kissa tunnetaan jo puuttuvista toimivista makeista makuhermoista, mutta tämä on ensimmäinen raportoitu tapaus, jossa katujen hapan makuaisti inaktivoidaan.

Tällaiset aistilliset muutokset voivat joskus liittyä erikoistuneisiin ruokavalioihin, vaikka tutkijat eivät tunnistaneet yhtä selitystä menetykselle.

Hitaa vähitellen ennen sukupuuttoon kuolemaa

Genomit osoittivat myös alhaisen geneettisen monimuotoisuuden sekä Wyomingsin että Yukonin populaatioissa. Kuitenkaan tutkijat eivät löytäneet merkkejä äärimmäisestä sukulaisuudesta tai äkillisestä populaation romahtamisesta.

Sen sijaan todisteet viittaavat vähitellen etenevään laskuun pleistoseenien alusta loppuun saakka. Vanhempi kirjoittaja Beth Shapiro selitti, että pelkästään alhainen geneettinen monimuotoisuus ei todennäköisesti aiheuttanut sukupuuttoa. Hän ehdotti, että pitkäaikainen lasku saattoi sen sijaan vähentää lajin kykyä reagoida, kun ympäristöolot muuttuivat.

Tutkimus osoittaa lopulta, kuinka harhaanjohtavia ulkonäkö voi olla kuolleissa eläimissä. Miracinonyx trumani näytti gepardilta, mutta sen genetiikka, ruokavalio ja elämäntapa paljastavat paljon monimutkaisemman saalistajan, joka muotoutui oman evolutiivisen polkunsa läpi.